Kulunut viikko on ollut melkoista vuoristorataa. Isoja kysymyksiä, elämän suunnan pohdintaa. Päätös uupuu edelleen, minulla on tämä päivä (ja ensi yö) aikaa tehdä se, aamulla lupasin olla valmis.
Keksiviikkona töissä oli suuri kokous. Siihen valmistautuessa siskoni oli sparrannut minut, että pidän sitten suuni kiinni, en mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hei, hoidin homman loistavasti kotiin! Joku muu ei niinkään. Sain sen verran ryöpytystä niskaani, joskin ihan aiheesta, että homma oli sen jälkeen sillä selvä, minun elämäni olisi jossain muualla. Olen ollut viime aikoina todella turhautunut yleiseen saamattomuuteen ja ilmaisuut itseni sen johdosta väärin. Liian kiihkeästi, hyökkäävästi ja malttamattomana. Vaikka asia sinänsä on ollut hyvä ja aiheellinen, väärinilmaistuna olen vaan saanut ärsytettyä kaikkia ympärilläni. Kuulostaapa tutulta, vähän kaikessa.
Keskiviikkoisen päätökseni seurauksena oli raikasta ja helpottavaa, että torstaille oli sovittu tapaaminen Ladeciin koskien sitä Suurta Unelmaa. Hyviä vinkkejä, miten hioa jo muutenkin melko valmista liiketoimintasuunnitelmaa. Paljon tietoa raha-asioista, tuista, niiden hakemisesta. Suurin osa tapaamisesta melkoisessa nousujohteisessa flowssa, pieni osa sieltä rytinällä tippuessa; riittääkö omarahoitusosuus. Sehän tässä on se suurin mysteeri ollut. Olen aikuisiällä joutunut aloittamaan elämäni kertaalleen alusta, ihan pohjalta, ilman penninhyrrää. Joten tähän mennessä kerätty omaisuus ei ole suuren suuri. Koska ne hevoset syö niitä setelinippuja sitä mukaa kun ehdin töistä niitä kotiin kantaa.
Voisin sanoa, että uudelleen aloittaminen ei ollut oma vikani. Ja vielä pari vuotta sitten olisin niin sanonutkin. Mutta en enää edes itse usko moisiin satuihin. Kaiken tämän itsensä kehittämisen seurauksena olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, että ihan itse olen oman elämäni polun valinnut. Kaikki mitä tapahtuu, on omien ajatusteni tuotetta, omien valintojeni summa. Miten niistä tilanteista menen eteenpäin, on sekin täysin oma valintani. Tai miten suhtaudun valintoihini, on pelkästään oman pääni sisällä käymää keskustelua ja tuntemiani tunteita, ei kenenkään muun. Niinpä se, että olen joskus valinnut (silloisen puolisoni kanssa) ostaa hometalon, mennä siitä oikeuteen ja jättää lopulta kaiken taakseni, on ollut puhtaasti omaa aikaansaannostani ja valintaani, ei kenenkään muun. Polku on johtanut minut tähän tilanteeseen ja taas olen valinnan edessä, miten jatkan tästä eteenpäin, miten koen ja tunnen asiat ja mitä siitä seuraa.
Joten vaikka torstain tapaaminen päättyi hieman sinne flown pohjalle, se antoi silti lisäpontta jatkaa sillähetkellä valitsemallani tiellä. Auttajani ja mentorini sanoin; "jos palo on tarpeeksi suuri ja porukka loistava, sekä liiketoiminta kannattavaa, rahoitus järjestyy aina". Näillä ajatuksilla siis jatkoin eteenpäin.
Kunnes tuli perjantai. Olimme sopineet siskoni kanssa menevämme ensi viikolla yhteen valmennukseen. Samalle päivälle tuli kuitenkin Hevosyrittäjäpäivät Mustialassa, joten uuden valintani mukaan päätin lähteä sinne. Niinpä ensi viikolle sovittu valmennus saatiin siirrettyä tämän viikon perjantaille. En usko sattumiin, kaikella on tarkoituksensa sillä meidän valitsemallamme tiellä. Niinpä kävi sitten, että olimmekin siskoni kanssa kyseisessä valmennuksessa kahdestaan ja siltä istumalta valmennus muutti luonnettaan täysin. Kaksituntinen venyi yli kolmeen tuntiin. Pureuduimme syvääkin syvemmälle valintoihin, mahdollisuuksiin, tulevaisuuteen. Ja taas olin uuden valinnan edessä, mitä teen elämälläni, mihin tämä tie vie minut, mitä minä haluan?
Tosiasia on, että kaksi hyvää ei sulje toisiaan pois. Ei minun tarvitse valita niistä yhtä ja unohtaa kokonaan toista. Tiedostan toki myös sen, että kumman tahansa valitsenkin, se muuttaa toista aikatavalla. Kahta yhtä vahvaa en pysty valitsemaan, ainakaan tähän hetkeen. Yhden naisen aika ja voimavarat ei siihen riitä. Jos valitsen hevosyrittäjyyden, unelmani, se tarkoittaa sitä, että jatkossa olen "vaan töissä" ja luovun siitäkin kun aika koittaa. Jos taas valitsen nykyisen työni kehittämisen, lentoon nostamisen, peheyrittäjyyden puolestapuhumisen, se sulkee pois hevosyrittäjyyden lukuunottamatta "omat ja parin kaverin", ainakin tällä hetkellä. Mutta haittaako se, riittääkö se? Sen kuitenkin tiedostan, että asioiden nykyisellään pitäminen, tässä talossa asuminen ja hevosten pitäminen täysihoidossa tulevaisuudessakin ei kuulu mihinkään näistä valinnoista, palo maalle on sen verran suuri.
Joten niin tai näin, elämäni tulee mullistumaan valintojeni seurauksena. Mutta jos sitä ennen kokeilisin opetella päästämään irti asioista, vaikka pikakelauksella kun muuhun ei ole nyt aikaa? Seuraan Hidasta Elämää-sivuston blogeja aika tiiviisti ja eilen silmiini osui jaettu teksti irtipäästämisestä. Olen koko elämäni halunnut hallita kaikkea, asioita ja tapahtumia. On helpompi edetä, kun on suunta tiedossa. Olen organisoinnin ja aikatauluttamisen ihmelapsi ja hallitsen elämääni täysin. Tai ainakin niin olen kuvitellut. Kunnes olen huomannut, etten jaksa enää. Niinpä olen muutaman vuoden kuluessa opetellut stressaamaan vähemmän, päästämään irti minulle kuulumattomista asioista, huolehtimaan hitusen vähemmän, elämään enemmän ja opettelemaan, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä. Ja olen toki oppinut paljon. Vielä kun oppisi sen irtipäästämisen, elämä tapahtuu kyllä ja monesti paljon paremmin kuin sitä itse valmiiksi ajattelikaan. Jospa päästäisin nyt irti tästä ajatuksesta, että minun on tehtävä päätös ja se päätös lopulta tulisi kuin itsestään, valitsisi minut. Näyttäisi minulle, että minä olen sinun intohimo ja palo. Minä ja paljon muutakin.
Niinpä on aika lähteä tallille, päästämään irti ajatuksistaan. Siellä kun se hoituu kuin itsestään.
P.S. En tiedä mitään niin kaunista kuin laiduntavat hevoset <3
Keksiviikkona töissä oli suuri kokous. Siihen valmistautuessa siskoni oli sparrannut minut, että pidän sitten suuni kiinni, en mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hei, hoidin homman loistavasti kotiin! Joku muu ei niinkään. Sain sen verran ryöpytystä niskaani, joskin ihan aiheesta, että homma oli sen jälkeen sillä selvä, minun elämäni olisi jossain muualla. Olen ollut viime aikoina todella turhautunut yleiseen saamattomuuteen ja ilmaisuut itseni sen johdosta väärin. Liian kiihkeästi, hyökkäävästi ja malttamattomana. Vaikka asia sinänsä on ollut hyvä ja aiheellinen, väärinilmaistuna olen vaan saanut ärsytettyä kaikkia ympärilläni. Kuulostaapa tutulta, vähän kaikessa.
Keskiviikkoisen päätökseni seurauksena oli raikasta ja helpottavaa, että torstaille oli sovittu tapaaminen Ladeciin koskien sitä Suurta Unelmaa. Hyviä vinkkejä, miten hioa jo muutenkin melko valmista liiketoimintasuunnitelmaa. Paljon tietoa raha-asioista, tuista, niiden hakemisesta. Suurin osa tapaamisesta melkoisessa nousujohteisessa flowssa, pieni osa sieltä rytinällä tippuessa; riittääkö omarahoitusosuus. Sehän tässä on se suurin mysteeri ollut. Olen aikuisiällä joutunut aloittamaan elämäni kertaalleen alusta, ihan pohjalta, ilman penninhyrrää. Joten tähän mennessä kerätty omaisuus ei ole suuren suuri. Koska ne hevoset syö niitä setelinippuja sitä mukaa kun ehdin töistä niitä kotiin kantaa.
Voisin sanoa, että uudelleen aloittaminen ei ollut oma vikani. Ja vielä pari vuotta sitten olisin niin sanonutkin. Mutta en enää edes itse usko moisiin satuihin. Kaiken tämän itsensä kehittämisen seurauksena olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, että ihan itse olen oman elämäni polun valinnut. Kaikki mitä tapahtuu, on omien ajatusteni tuotetta, omien valintojeni summa. Miten niistä tilanteista menen eteenpäin, on sekin täysin oma valintani. Tai miten suhtaudun valintoihini, on pelkästään oman pääni sisällä käymää keskustelua ja tuntemiani tunteita, ei kenenkään muun. Niinpä se, että olen joskus valinnut (silloisen puolisoni kanssa) ostaa hometalon, mennä siitä oikeuteen ja jättää lopulta kaiken taakseni, on ollut puhtaasti omaa aikaansaannostani ja valintaani, ei kenenkään muun. Polku on johtanut minut tähän tilanteeseen ja taas olen valinnan edessä, miten jatkan tästä eteenpäin, miten koen ja tunnen asiat ja mitä siitä seuraa.
Joten vaikka torstain tapaaminen päättyi hieman sinne flown pohjalle, se antoi silti lisäpontta jatkaa sillähetkellä valitsemallani tiellä. Auttajani ja mentorini sanoin; "jos palo on tarpeeksi suuri ja porukka loistava, sekä liiketoiminta kannattavaa, rahoitus järjestyy aina". Näillä ajatuksilla siis jatkoin eteenpäin.
Kunnes tuli perjantai. Olimme sopineet siskoni kanssa menevämme ensi viikolla yhteen valmennukseen. Samalle päivälle tuli kuitenkin Hevosyrittäjäpäivät Mustialassa, joten uuden valintani mukaan päätin lähteä sinne. Niinpä ensi viikolle sovittu valmennus saatiin siirrettyä tämän viikon perjantaille. En usko sattumiin, kaikella on tarkoituksensa sillä meidän valitsemallamme tiellä. Niinpä kävi sitten, että olimmekin siskoni kanssa kyseisessä valmennuksessa kahdestaan ja siltä istumalta valmennus muutti luonnettaan täysin. Kaksituntinen venyi yli kolmeen tuntiin. Pureuduimme syvääkin syvemmälle valintoihin, mahdollisuuksiin, tulevaisuuteen. Ja taas olin uuden valinnan edessä, mitä teen elämälläni, mihin tämä tie vie minut, mitä minä haluan?
Tosiasia on, että kaksi hyvää ei sulje toisiaan pois. Ei minun tarvitse valita niistä yhtä ja unohtaa kokonaan toista. Tiedostan toki myös sen, että kumman tahansa valitsenkin, se muuttaa toista aikatavalla. Kahta yhtä vahvaa en pysty valitsemaan, ainakaan tähän hetkeen. Yhden naisen aika ja voimavarat ei siihen riitä. Jos valitsen hevosyrittäjyyden, unelmani, se tarkoittaa sitä, että jatkossa olen "vaan töissä" ja luovun siitäkin kun aika koittaa. Jos taas valitsen nykyisen työni kehittämisen, lentoon nostamisen, peheyrittäjyyden puolestapuhumisen, se sulkee pois hevosyrittäjyyden lukuunottamatta "omat ja parin kaverin", ainakin tällä hetkellä. Mutta haittaako se, riittääkö se? Sen kuitenkin tiedostan, että asioiden nykyisellään pitäminen, tässä talossa asuminen ja hevosten pitäminen täysihoidossa tulevaisuudessakin ei kuulu mihinkään näistä valinnoista, palo maalle on sen verran suuri.
Joten niin tai näin, elämäni tulee mullistumaan valintojeni seurauksena. Mutta jos sitä ennen kokeilisin opetella päästämään irti asioista, vaikka pikakelauksella kun muuhun ei ole nyt aikaa? Seuraan Hidasta Elämää-sivuston blogeja aika tiiviisti ja eilen silmiini osui jaettu teksti irtipäästämisestä. Olen koko elämäni halunnut hallita kaikkea, asioita ja tapahtumia. On helpompi edetä, kun on suunta tiedossa. Olen organisoinnin ja aikatauluttamisen ihmelapsi ja hallitsen elämääni täysin. Tai ainakin niin olen kuvitellut. Kunnes olen huomannut, etten jaksa enää. Niinpä olen muutaman vuoden kuluessa opetellut stressaamaan vähemmän, päästämään irti minulle kuulumattomista asioista, huolehtimaan hitusen vähemmän, elämään enemmän ja opettelemaan, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä. Ja olen toki oppinut paljon. Vielä kun oppisi sen irtipäästämisen, elämä tapahtuu kyllä ja monesti paljon paremmin kuin sitä itse valmiiksi ajattelikaan. Jospa päästäisin nyt irti tästä ajatuksesta, että minun on tehtävä päätös ja se päätös lopulta tulisi kuin itsestään, valitsisi minut. Näyttäisi minulle, että minä olen sinun intohimo ja palo. Minä ja paljon muutakin.
Niinpä on aika lähteä tallille, päästämään irti ajatuksistaan. Siellä kun se hoituu kuin itsestään.
P.S. En tiedä mitään niin kaunista kuin laiduntavat hevoset <3
Kommentit
Lähetä kommentti