Tai jos nyt ei ihan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta edes sosiaalisemmaksi ja samalla vähän myös pummiksi, ainakin juomapummiksi.
Meidän elämä on vuosien varrella muuttunut suppeammaksi ja suppeammaksi. Joskus "ennenvanhaan" oli paljon ystäviä ja kavereita, sosiaalista elämää, säännöllisesti ravintolaruokailuja, konsertteja, baareja, kyläilyjä, ihan kaikkea. Pikkuhiljaa elämä ruuhkautui ja aika alkoi käymään vähiin. Niinpä oman mielenrauhan ja jaksamisen säilyttämiseksi oli pakko alkaa karsia toimintoja. En oikeastaan tiedä, miksi siitä sitten poisti sen kaiken kivan ja jätti pakkopullan. Kai siksi kun oli pakko.
Töissä on pakko käydä, koska tämä elämä on jollain myös rahoitettava. Joten siitä ei voi karsia. Toki ihannetilanne olisi, jos työ ei tuntuisi pakolta. Viimeisen vuoden -puolentoista aikana työkuviot onkin muuttuneet tyystin toiseen suuntaan, enää ei olla "vaan töissä", vaan ihan oikeasti suunnitellaan, tehdään, kouluttaudutaan ja mietitään kuvioita. Siitä hyvänä esimerkkinä vaikkapa ihana Prema, siskoni kehitystyön tulos ja "lapsi". Paljon on vielä tekemistä ja uusia tuulia keksittävänä. Oma unelmani on toki jossain muualla. Mutta nykyinen työ ja se unelma eivät välttämättä edes sulje toisiaan pois. Huomaan selkeästi joskus jopa nauttivani tästä bisnespuolestakin, innostumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Vaikka toki se kaikkein suurin rauhan tyyssija löytyy sieltä tallilta, aamuisesta hörinästä, heinän rouskutuksesta iltatallin aikaan, laiduntavista hevosista kesällä. Ja ei, en ole romantisoinut asiaa, tiedän kyllä karun totuuden varsin hyvin ;)
Tallillakin on siis pakko käydä, kun tämän elämän on itselleen valinnut. Ja rehellisyyden nimissä sanottakoon, ettei se oikeasti ole mikään pakko. Se on hermolepoa, nautintoa, elämäntapaa ja täysin oma valinta. Olenkin aina sanonut, että vaikka neiti Teini joku päivä lopettaisikin, minä en lopeta. Ihan sama kuinka kurja päivä on ollut, kaikki murheet unohtuu kun nuuskuttaa sitä lämmintä turpaa <3 On päiviä, että ei vaan jaksaisi, mutta onneksi hiton harvoin. Joten sekään ei ole luopumisen listalla.
No mikä sitten oikeastaan on? Kotona on pakko tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, lämmittää taloa. Ne kuuluu meidän kaikkien askareisiin. Pihaa on hoidettava naapureiden mieliksi ainakin silmänlumeeksi. Koirakin tarvitsee jokapäiväisen lenkkinsä. Joten tässä karsitussa elämässä ei ole oikeastaan enää mitään, mistä voisi luopua.
Mutta mitä jos mistään ei tarvitsekaan karsia tai luopua, mitä jos vaan vähän uudelleen organisoisi ja ottaisi jotain kivaa mukaan? Jos ei pingottaisi niistä pyykeistä tai ainaisesta kotiruoasta? Olen hetkellisesti saanut jonkun sosiaalisuus -puuskan. Olen käynyt kuohuviinillä naapurustossa viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä missään. Ja se on oikeasti aika kivaa! Se ei ole mistään pois, aamulla herätys on joka tapauksessa melko aikaisin (kiitos siitä kuuluu naapureille ja heidän erilaiselle elämänrytmilleen) ja kaikki ne pakolliset työt tulee tehtyä suht ajallaan. Mutta on hirvittävän vapauttavaa ihan vaan olla ja turista ja juoda sitä kuohuviiniä samalla, päästä pois kotoota, minne on jostain syystä kahlinnut itsensä.
Jospa tämän kevään ja kesän myötä saisi avattua ne kahleet, repäistyä itseään myös naapurustoa pidemmälle, jonnekin konserttiin, piknikille, toiseen kaupunkiin ja ehkäpä myös sinne yöelämään pitkästä aikaa. Yksi kaveri tuossa tovi sitten kysyikin, että sitten kun sen aika on, niin käynkö edes missään missä voisin tavata potentiaalisen uuden kumppanin? No en... Mutta ehkäpä siihen tulee pikkuhiljaa muutos ;)
P.S. Eilen sain vihdoin istutettua kesäkukkia, nyt lienee aika tarttua naapureiden mieliksi myös haravaan.
Meidän elämä on vuosien varrella muuttunut suppeammaksi ja suppeammaksi. Joskus "ennenvanhaan" oli paljon ystäviä ja kavereita, sosiaalista elämää, säännöllisesti ravintolaruokailuja, konsertteja, baareja, kyläilyjä, ihan kaikkea. Pikkuhiljaa elämä ruuhkautui ja aika alkoi käymään vähiin. Niinpä oman mielenrauhan ja jaksamisen säilyttämiseksi oli pakko alkaa karsia toimintoja. En oikeastaan tiedä, miksi siitä sitten poisti sen kaiken kivan ja jätti pakkopullan. Kai siksi kun oli pakko.
Töissä on pakko käydä, koska tämä elämä on jollain myös rahoitettava. Joten siitä ei voi karsia. Toki ihannetilanne olisi, jos työ ei tuntuisi pakolta. Viimeisen vuoden -puolentoista aikana työkuviot onkin muuttuneet tyystin toiseen suuntaan, enää ei olla "vaan töissä", vaan ihan oikeasti suunnitellaan, tehdään, kouluttaudutaan ja mietitään kuvioita. Siitä hyvänä esimerkkinä vaikkapa ihana Prema, siskoni kehitystyön tulos ja "lapsi". Paljon on vielä tekemistä ja uusia tuulia keksittävänä. Oma unelmani on toki jossain muualla. Mutta nykyinen työ ja se unelma eivät välttämättä edes sulje toisiaan pois. Huomaan selkeästi joskus jopa nauttivani tästä bisnespuolestakin, innostumisesta ja ihmisten tapaamisesta. Vaikka toki se kaikkein suurin rauhan tyyssija löytyy sieltä tallilta, aamuisesta hörinästä, heinän rouskutuksesta iltatallin aikaan, laiduntavista hevosista kesällä. Ja ei, en ole romantisoinut asiaa, tiedän kyllä karun totuuden varsin hyvin ;)
Tallillakin on siis pakko käydä, kun tämän elämän on itselleen valinnut. Ja rehellisyyden nimissä sanottakoon, ettei se oikeasti ole mikään pakko. Se on hermolepoa, nautintoa, elämäntapaa ja täysin oma valinta. Olenkin aina sanonut, että vaikka neiti Teini joku päivä lopettaisikin, minä en lopeta. Ihan sama kuinka kurja päivä on ollut, kaikki murheet unohtuu kun nuuskuttaa sitä lämmintä turpaa <3 On päiviä, että ei vaan jaksaisi, mutta onneksi hiton harvoin. Joten sekään ei ole luopumisen listalla.
No mikä sitten oikeastaan on? Kotona on pakko tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, lämmittää taloa. Ne kuuluu meidän kaikkien askareisiin. Pihaa on hoidettava naapureiden mieliksi ainakin silmänlumeeksi. Koirakin tarvitsee jokapäiväisen lenkkinsä. Joten tässä karsitussa elämässä ei ole oikeastaan enää mitään, mistä voisi luopua.
Mutta mitä jos mistään ei tarvitsekaan karsia tai luopua, mitä jos vaan vähän uudelleen organisoisi ja ottaisi jotain kivaa mukaan? Jos ei pingottaisi niistä pyykeistä tai ainaisesta kotiruoasta? Olen hetkellisesti saanut jonkun sosiaalisuus -puuskan. Olen käynyt kuohuviinillä naapurustossa viime viikkojen aikana enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä missään. Ja se on oikeasti aika kivaa! Se ei ole mistään pois, aamulla herätys on joka tapauksessa melko aikaisin (kiitos siitä kuuluu naapureille ja heidän erilaiselle elämänrytmilleen) ja kaikki ne pakolliset työt tulee tehtyä suht ajallaan. Mutta on hirvittävän vapauttavaa ihan vaan olla ja turista ja juoda sitä kuohuviiniä samalla, päästä pois kotoota, minne on jostain syystä kahlinnut itsensä.
Jospa tämän kevään ja kesän myötä saisi avattua ne kahleet, repäistyä itseään myös naapurustoa pidemmälle, jonnekin konserttiin, piknikille, toiseen kaupunkiin ja ehkäpä myös sinne yöelämään pitkästä aikaa. Yksi kaveri tuossa tovi sitten kysyikin, että sitten kun sen aika on, niin käynkö edes missään missä voisin tavata potentiaalisen uuden kumppanin? No en... Mutta ehkäpä siihen tulee pikkuhiljaa muutos ;)
P.S. Eilen sain vihdoin istutettua kesäkukkia, nyt lienee aika tarttua naapureiden mieliksi myös haravaan.
Kommentit
Lähetä kommentti