Opiskelun ja itsensä kehittämisen pitäisi kai näin aikuisiällä olla mielekästä ja kivaa. Ainakin jos siihen ei ole pakottavaa tarvetta, esim. uudelleen koulutuksen kautta. Mitä minulla ei nyt ainakaan ole. Olen ollut melkoinen anti-opiskelija koko ikäni. Lukioon menin hammasta purren, kun muutakaan ei ollut, hädin tuskin pääsin sieltä pihalle. Tokalla minut laskettiin armosta eteenpäin, kun ruotsin opettaja luotti siihen, että kai minä nyt kuitenkn sen ruotsin sitten läpäisen kirjoituksissa. Lukion jälkeen vuorossa oli AMK ja markkinoinnin opinnot, koska painostus kaupalliselle alalle tuli kotoota. Puksutin siellä kokonaiset 3½ vuotta, elin opiskelijaelämää, kävin vaihdossa Lillessä ja hammasta purren läpäisin tenttejä. Paitsi sitä ruotsia. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että kun meillä avautui työpaikka kuin tilauksesta, painuin työelämään kokopäiväisesti ja unohdin ruotsin rästitentit hetkeksi.
Työn tiimellyksessä kävin katselemassa myös maailmaa, Pariisissa Disneyssa yhden kesän, Chicagossa au pairina toisen vuoden. Mielettömiä mahdollisuuksia, ihanaa ja hulvatonta elämää. Se elämä jäi vähän jopa päälle. Kaipuu muualle, metropoleihin, elämän sykkeeseen. Sen sykkeen lopetti kuitenkin ilmoitus neiti Teinin tulosta. Pari vuotta kipuilin jämähtämisen kanssa, ei minun elämä ole täällä tuppukylässä, vaan tuolla maailman humussa! Kunnes vihdoin heräsin siihen todellisuuteen, että minun elämä ja maailma on tässä ja nyt, tuossa pienessä neidissä, joka koitui varmasti pelastuksekseni.
Mutta back to school. Jossain välissä painuin kolkuttelemaan LAMKin ovia, että jos nyt kuitenkin saisin ne paperit täältä pihalle? Menin kiltisti takaisin ruotsin tunneille ja suoritin hyväksytysti jopa yhden tentin. Ongelmaksi lopulta koitui merkinnät. Olin aikoinaan ensimmäisellä vuosikurssilla, kun kyseinen opinahjo perustettiin, eikä siihen aikaan tiedetty kovin kummoisia ihmeellisestä ATK:sta. Niinpä jouduimme kulkemaan sen pienen vihreän kirjan kanssa opettajien perässä ja hakemaan merkintöjä. Minä olin siinäkin vähän laiska. Joten kun yritin uudelleen saada valmistumista kasaan, koulun mielestä minulta puuttui peräti 11 ov:a. Arvata saattaa, ettei koulu niin paljoa kiinnostanut, että olisi aloittanut sitä niin suuressa määrin uudestaan, kurssit kun olin oikeasti suorittanut ajallaan, vain merkinnät niistä puuttuivat. LAMKin pisteitä laski myös se, että jopa sen hyväksytyn rästi-ruotsin merkinnän saaminen papereihin oli täysin mission impossible. Että morjensta vaan teille, mä niitä papereita kaipaa.
Reilu vuosi sitten minulle tarjoitui mahdollisuus osallistua Yrityskoulutuksen järjestämään Brian Tracy- yllä parhaimpaasi -valmennukseen. Se avasin silmäni itseni kehittämiselle, koulutukselle, uuden tiedon imemiselle. Matka alkoi toki melko hissukseen, asioiden sisäistämisellä ja tajuamisella, että mitä enemmän tiedän ja kehitän itseäni, sitä parempi. Anti-koululaisesta alkoi kehittymään tiedon imuri.
Keväällä sain lisäpontta kouluun palaamiseen, kun meillä töissä oli Educon järjestämä koulutus. En ollut oikeastaan koskaan ajatellut, että palaisin ihan oikeasti kouluun, mutta kun tajusin oppisopimuksen mahdollisuuden, siitä se ajatus sitten lähtikin. Kesällä näin vanhan koulukaverini, joska on Suomen Yrittäjäopistossa opettajana. Hän otti asiakseen koulunpenkille palaamiseni ja ei aikaakaan, kun olin mukana Yritysjohtamisen EAT:ssa. Koulua alkaa olemaan vuosi takana, toinen vielä edessä. Olen siis nöyrtynyt pitäkää tunkkinne -päätökseni edessä ja minusta kehkeytyy kenties joku päivä yritysjohtaja. Sitä päivää odotellessa... ;)
Mutta oikea koulu ei tunnu riittävän, itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen on nyt jäänyt pahasti päälle. Ongelmaksi tämä tiedon imurointi on kehkeytynyt tämän kevään aikana. Perusluonteeni on hetimullekaikkitännenyt. Asioiden olisi pitänyt tapahtua jo eilen, kaiken tiedon pitäisi olla päässäni. Minun pitäisi opiskella, osallistua mahdollisimman monelle kurssille, olla jo valmis. Ja sehän on käytännössä täysin mahdotonta tässä elämätilanteessa. En kai elä enää niinkään ruuhkavuosia, jos sellaiseksi luetaan pienten lasten vanhemmat, neiti Teini täyttää jo 16-vuotta kesällä, elämä hänen kanssaan on suht helppoa ja kivutonta. Mutta siihen elämään kun mahduttaa päivät töissä, illat tallilla ja puulämmitteisen talon kaiken muun arkirutiinin kanssa, niin aika alkaa oikeasti loppumaan. Mutta halu ei! Joten stressipesäkkeenä alan hiljalleen kehittämään itselleni tästäkin asiasta stressiä, miksen ehdi ja jaksa, kyllä minun pitäisi!
Mitä tuohon stressinhallintaan tulee, sen kanssa olen parin vuoden aikana tehnyt onneksi ison harppauksen. Vielä pari vuotta sitten tässä tilanteessa olisin hommannut itselleni varmasti vatsahaavan ja vähän jotain muuta päälle. Nyt osaan onneksi käsitellä asiaa paljon paremmin. Mutta en luonnollisesti vielä tarpeeksi hyvin. Siihen kun tarvitsee sitä opiskelua ja itsensä kehittämistä.
Menin alkuvuodesta mukaan Hidasta Elämää Unelmakarttakirja -verkkokurssille. Sen sain suoritettua kunnialla loppuun, mutta itselle jäi vähän vaillinainen olo, etten tehnyt ihan sitä kaikkea mitä olisi pitänyt. Koska samaan aikaan aloitin NLP-Opiston NLP- perusteet -verkkokurssin. Mieletöntä antia, ihania juttuja. Mutta silti olen vasta viikon 3 materiaaleissa. Olen kuunnellut myös saman opinahjon Sateentekijä -materiaalin ja tällä hetkellä on menossa Vapauta mielesi -kurssi. Kohta on alkamassa bloggaus -kurssia Tiia Konttisen johdolla. Ai niin ja tulihan tuolta mainosta Sydämen Polku -verkkokurssistakin. Se olen toistaiseksi skipannut, vaikka mieli tekisi lähteä sille polulle. Kun olisi niin kiva jo olla parempi ihminen, valmiimpi, onnellisempi ja täydellisempi. Alan kuitenkin tajuamaan, että liika on liikaa ja tämä matka tulee kestämään koko loppuiän. En koskaan tule olemaan täysin valmis ja niitä onnettomia päiviä sattuu matkan varrelle kaikille.
Näiden kaikkien itsensäkehittämisoppien ansiosta olen kuitenkin parempi ihminen kuin olin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Olen kyennyt antamaan anteeksi ihmisille, jotka ovat ainakin omasta mielestäni kohdelleet minua kaltoin. Itseni tuntien olen todennäköisesti kohdellut myös muita huonosti elämäni aikana, syvät pahoittelut siitä! Osaan ajatella asioista suurimmaksi osaksi positiivisesti vanhan negtiivisuuden sijaan. Osaan jopa pitää toisinaan suuni kiinni, ihan kaikkea ei tarvitse päästää ilmoille. Tai edes ajatella. Uskon vetovoimanlakiin, saat sitä mitä vedät puoleesi ajatuksillasi ja teoillasi. Aamuisin olen kiitollinen tulevasta päivästä ja iltaisin kirjoitan kiitollisuus -päiväkirjaa. Olen melko varma, että tämän kaiken muutoksen avulla olen selvinnyt tästä keväästä ja erosta paremmin. Tiedostan toki, että surut on surtava ja elämä ohjelmoitava uudelleen, mutta myös, että se suru on tunne ja se hälvenee ajan kanssa. Olen myös tajunnut itsestäni paljon, millainen ihminen ja kumppani olen ollut, kuinka vajaa oikeasti olen. Kaiken sen itsetutkiskelun ja ymmärryksen toivon kulkeutuvan mukanani elämässä eteenpäin ja jäävän pysyväksi.
Kaiken tämän uuden tiedon myötä ne paskat päivät eivät ole silti kokonaan poistuneet. Mutta nykyään ne kestävät hetkestä päivään, eivätkä enää muserra täydellisesti alleen. Olen kiitollinen tästä matkasta, elämällä on minulle varmasti paljon annettavaa, uusia kokemuksia, ihmissuhteita, onnellisuutta! Kunhan vaan ensin muistan, ettei minun tarvitse olla koskaan valmis <3
P.S. Hain eilen herra Kilpahevosen satulan muokkauksesta Helsingistä. Siellä neljän ruuhkassa madellessa tajusin, etten voisi kuvitellakaan eläväni jossain metropolissa ;)
Työn tiimellyksessä kävin katselemassa myös maailmaa, Pariisissa Disneyssa yhden kesän, Chicagossa au pairina toisen vuoden. Mielettömiä mahdollisuuksia, ihanaa ja hulvatonta elämää. Se elämä jäi vähän jopa päälle. Kaipuu muualle, metropoleihin, elämän sykkeeseen. Sen sykkeen lopetti kuitenkin ilmoitus neiti Teinin tulosta. Pari vuotta kipuilin jämähtämisen kanssa, ei minun elämä ole täällä tuppukylässä, vaan tuolla maailman humussa! Kunnes vihdoin heräsin siihen todellisuuteen, että minun elämä ja maailma on tässä ja nyt, tuossa pienessä neidissä, joka koitui varmasti pelastuksekseni.
Pariisissa kesällä -96
Mutta back to school. Jossain välissä painuin kolkuttelemaan LAMKin ovia, että jos nyt kuitenkin saisin ne paperit täältä pihalle? Menin kiltisti takaisin ruotsin tunneille ja suoritin hyväksytysti jopa yhden tentin. Ongelmaksi lopulta koitui merkinnät. Olin aikoinaan ensimmäisellä vuosikurssilla, kun kyseinen opinahjo perustettiin, eikä siihen aikaan tiedetty kovin kummoisia ihmeellisestä ATK:sta. Niinpä jouduimme kulkemaan sen pienen vihreän kirjan kanssa opettajien perässä ja hakemaan merkintöjä. Minä olin siinäkin vähän laiska. Joten kun yritin uudelleen saada valmistumista kasaan, koulun mielestä minulta puuttui peräti 11 ov:a. Arvata saattaa, ettei koulu niin paljoa kiinnostanut, että olisi aloittanut sitä niin suuressa määrin uudestaan, kurssit kun olin oikeasti suorittanut ajallaan, vain merkinnät niistä puuttuivat. LAMKin pisteitä laski myös se, että jopa sen hyväksytyn rästi-ruotsin merkinnän saaminen papereihin oli täysin mission impossible. Että morjensta vaan teille, mä niitä papereita kaipaa.
Reilu vuosi sitten minulle tarjoitui mahdollisuus osallistua Yrityskoulutuksen järjestämään Brian Tracy- yllä parhaimpaasi -valmennukseen. Se avasin silmäni itseni kehittämiselle, koulutukselle, uuden tiedon imemiselle. Matka alkoi toki melko hissukseen, asioiden sisäistämisellä ja tajuamisella, että mitä enemmän tiedän ja kehitän itseäni, sitä parempi. Anti-koululaisesta alkoi kehittymään tiedon imuri.
Keväällä sain lisäpontta kouluun palaamiseen, kun meillä töissä oli Educon järjestämä koulutus. En ollut oikeastaan koskaan ajatellut, että palaisin ihan oikeasti kouluun, mutta kun tajusin oppisopimuksen mahdollisuuden, siitä se ajatus sitten lähtikin. Kesällä näin vanhan koulukaverini, joska on Suomen Yrittäjäopistossa opettajana. Hän otti asiakseen koulunpenkille palaamiseni ja ei aikaakaan, kun olin mukana Yritysjohtamisen EAT:ssa. Koulua alkaa olemaan vuosi takana, toinen vielä edessä. Olen siis nöyrtynyt pitäkää tunkkinne -päätökseni edessä ja minusta kehkeytyy kenties joku päivä yritysjohtaja. Sitä päivää odotellessa... ;)
Mutta oikea koulu ei tunnu riittävän, itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen on nyt jäänyt pahasti päälle. Ongelmaksi tämä tiedon imurointi on kehkeytynyt tämän kevään aikana. Perusluonteeni on hetimullekaikkitännenyt. Asioiden olisi pitänyt tapahtua jo eilen, kaiken tiedon pitäisi olla päässäni. Minun pitäisi opiskella, osallistua mahdollisimman monelle kurssille, olla jo valmis. Ja sehän on käytännössä täysin mahdotonta tässä elämätilanteessa. En kai elä enää niinkään ruuhkavuosia, jos sellaiseksi luetaan pienten lasten vanhemmat, neiti Teini täyttää jo 16-vuotta kesällä, elämä hänen kanssaan on suht helppoa ja kivutonta. Mutta siihen elämään kun mahduttaa päivät töissä, illat tallilla ja puulämmitteisen talon kaiken muun arkirutiinin kanssa, niin aika alkaa oikeasti loppumaan. Mutta halu ei! Joten stressipesäkkeenä alan hiljalleen kehittämään itselleni tästäkin asiasta stressiä, miksen ehdi ja jaksa, kyllä minun pitäisi!
Mitä tuohon stressinhallintaan tulee, sen kanssa olen parin vuoden aikana tehnyt onneksi ison harppauksen. Vielä pari vuotta sitten tässä tilanteessa olisin hommannut itselleni varmasti vatsahaavan ja vähän jotain muuta päälle. Nyt osaan onneksi käsitellä asiaa paljon paremmin. Mutta en luonnollisesti vielä tarpeeksi hyvin. Siihen kun tarvitsee sitä opiskelua ja itsensä kehittämistä.
Menin alkuvuodesta mukaan Hidasta Elämää Unelmakarttakirja -verkkokurssille. Sen sain suoritettua kunnialla loppuun, mutta itselle jäi vähän vaillinainen olo, etten tehnyt ihan sitä kaikkea mitä olisi pitänyt. Koska samaan aikaan aloitin NLP-Opiston NLP- perusteet -verkkokurssin. Mieletöntä antia, ihania juttuja. Mutta silti olen vasta viikon 3 materiaaleissa. Olen kuunnellut myös saman opinahjon Sateentekijä -materiaalin ja tällä hetkellä on menossa Vapauta mielesi -kurssi. Kohta on alkamassa bloggaus -kurssia Tiia Konttisen johdolla. Ai niin ja tulihan tuolta mainosta Sydämen Polku -verkkokurssistakin. Se olen toistaiseksi skipannut, vaikka mieli tekisi lähteä sille polulle. Kun olisi niin kiva jo olla parempi ihminen, valmiimpi, onnellisempi ja täydellisempi. Alan kuitenkin tajuamaan, että liika on liikaa ja tämä matka tulee kestämään koko loppuiän. En koskaan tule olemaan täysin valmis ja niitä onnettomia päiviä sattuu matkan varrelle kaikille.
Näiden kaikkien itsensäkehittämisoppien ansiosta olen kuitenkin parempi ihminen kuin olin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Olen kyennyt antamaan anteeksi ihmisille, jotka ovat ainakin omasta mielestäni kohdelleet minua kaltoin. Itseni tuntien olen todennäköisesti kohdellut myös muita huonosti elämäni aikana, syvät pahoittelut siitä! Osaan ajatella asioista suurimmaksi osaksi positiivisesti vanhan negtiivisuuden sijaan. Osaan jopa pitää toisinaan suuni kiinni, ihan kaikkea ei tarvitse päästää ilmoille. Tai edes ajatella. Uskon vetovoimanlakiin, saat sitä mitä vedät puoleesi ajatuksillasi ja teoillasi. Aamuisin olen kiitollinen tulevasta päivästä ja iltaisin kirjoitan kiitollisuus -päiväkirjaa. Olen melko varma, että tämän kaiken muutoksen avulla olen selvinnyt tästä keväästä ja erosta paremmin. Tiedostan toki, että surut on surtava ja elämä ohjelmoitava uudelleen, mutta myös, että se suru on tunne ja se hälvenee ajan kanssa. Olen myös tajunnut itsestäni paljon, millainen ihminen ja kumppani olen ollut, kuinka vajaa oikeasti olen. Kaiken sen itsetutkiskelun ja ymmärryksen toivon kulkeutuvan mukanani elämässä eteenpäin ja jäävän pysyväksi.
Kaiken tämän uuden tiedon myötä ne paskat päivät eivät ole silti kokonaan poistuneet. Mutta nykyään ne kestävät hetkestä päivään, eivätkä enää muserra täydellisesti alleen. Olen kiitollinen tästä matkasta, elämällä on minulle varmasti paljon annettavaa, uusia kokemuksia, ihmissuhteita, onnellisuutta! Kunhan vaan ensin muistan, ettei minun tarvitse olla koskaan valmis <3
P.S. Hain eilen herra Kilpahevosen satulan muokkauksesta Helsingistä. Siellä neljän ruuhkassa madellessa tajusin, etten voisi kuvitellakaan eläväni jossain metropolissa ;)
Kommentit
Lähetä kommentti