"Sulla on varmaan aika kamalaa itsesi kanssa, kun olet noin hankala ihminen". Nämä sanat täräytti isäni minulle vuosia sitten. Ja oikeassahan hän olikin. Olen aina ollut aika haastava tapaus, kärkäs suustani, kerron mielipiteeni, puolustan itseäni, tulistun helposti, you name it. Paljon on kyse omasta temperamentista, mutta toki myös kasvatuksesta. Minusta on esikoisena "tehty" itsenäinen ja pärjäävä, hoidan, teen, osaan ja muahan ei tartte auttaa -tyyppi. Minulle on kasvanut elämän varrella isommat pallit kuin monelle miehelle. Toivottavasti ne ei ole kuitenkaan yhtä karvaiset.
Se on toki vaikuttanut myös parisuhteisiini. Olen takertunut ajatukseen, että pärjään itse, en tarvitse apua ja minusta ei tarvitse huolehtia, olen samaan aikaan nainen ja mies talossa. Mikä luonnollisesti on ollut melkoinen haaste sille oikealle miehelle. Olen myös luonut suojamuurin ympärilleni, en voi olla haavoittuvainen. Vaikka oikeasti sattuu sitten paljon enemmän.
Viime keväänä sattumien summana vihdoin tajusin, että jos haluan joskus olla oikeasti onnellinen, muurista ja minulle kuulumattomasta osasta on päästettävä irti. Minun ei tarvitse pärjätä yksin ja hoitaa kaikkea. Haavoittuvuus on ihan ok ja heikkokin voi olla. Minun on muututtava, oikeasti.
Koska olen ollut niin itsenäinen, olen halunnut elämän ja ihmisten menevän sen mukaan, mikä minulle sopii ja mitä minä haluan. Eihän se oikeasti ole kyllä niin mennyt, elämä on tarjoillut aika paljon muuta, kuin käsikirjoituksessani olen suunnitellut. Toisaalta tiedän, että olen sen jollain tasolla itse aikaansaattanut.
Joten viime keväänä tajusin myös sen, että toista ei voi eikä kuulu muuttaa. Jos joku muuttuu, se olet sinä itse, sinun ajatuksesi, sinun tekosi, sinun suhtautuminen asioihin ja ihmisiin. Se toinen muuttuu, jos hän itse sitä haluaa. Mutta sillä, miten suhtaudut asioihin ja miten näet ne, on taas iso merkitys toisen käytökseen. Aika iso oivallus ja samalla muutos minuuteen. Se ei luonnollisesti tarkoita sitä, että haluan muuttua jotta minua rakastetaan. Haluan muuttua, jotta voin rakastaa itseäni, jotta olen parempi minä. Ja jos joku toinen rakastaa minua siinä samalla, aina parempi.
Muutos on osa elämää. Kaikkihan me toivomme, että se olisi aina muutos parempaan. Toisinaan täytyy silti ottaa hieman takapakkia, jotta pääsee taas aimo harppauksen eteenpäin. Mutta mitä nopeammin tiedostat sen, että muuta sitä omaa napaasi, älä sen toisen, sitä helpommalla pääseet. Jos se toinen ei kelpaa sellaisenaan, ei hän koskaan tule kelpaamaankaan, vaikka heittäisi käskystäsi kärrynpyöriä.
Minä valitsin rakkauden, valitsin parisuhteen, valitsin minulle parhaan kumppanin. Valitsin muutoksen. Valitsin päästää toisen ihmisen ensimmäistä kertaa oikeasti elämääni, lähelleni, viereeni. Valitsin lempeyden, tilan antamisen, toisen hyväksymisen juuri sellaisena kuin hän on. Valitsin olla onnellinen, vihdoin.
Toisaalta se nälkä on kasvanut syödessä. Haluaisi sitä muutosta myös moneen muuhun asiaan. Heti kaikki mulle tänne nyt -luonteella pitäisi olla jo valmis, täydellinen, mutta eihän se niin mene. Tunteista yksi suurimmista ja voimakkaimmista, pelko, astuu helposti kuvaan. Sitä jää tuttuun ja turvalliseen, vaikkei se oikeasti edes ole turvallista. Epävarmaa, pelottavaa, ahdistavaa. Mutta uusi on vielä pelottavampaa. Tässä siis keräilen rohkeutta hypätä kohti tuntematonta, sulkea yhden oven avatakseni ihan uuden. Hypätä kohti niitä omia unelmia.
P.S. Bongaillaan Ukko-kullan kanssa toisiaan biisejä toisillemme, ajatuksia, jotka kolahtavat. Viimeaikaisia minulta hänelle on ollut kahden Lauran uuden sinkut, "Olet mulle se" ja "Miks ei". Jälkimmäisen kohdalla hän onneksi tajusi nauraa.
Se on toki vaikuttanut myös parisuhteisiini. Olen takertunut ajatukseen, että pärjään itse, en tarvitse apua ja minusta ei tarvitse huolehtia, olen samaan aikaan nainen ja mies talossa. Mikä luonnollisesti on ollut melkoinen haaste sille oikealle miehelle. Olen myös luonut suojamuurin ympärilleni, en voi olla haavoittuvainen. Vaikka oikeasti sattuu sitten paljon enemmän.
Viime keväänä sattumien summana vihdoin tajusin, että jos haluan joskus olla oikeasti onnellinen, muurista ja minulle kuulumattomasta osasta on päästettävä irti. Minun ei tarvitse pärjätä yksin ja hoitaa kaikkea. Haavoittuvuus on ihan ok ja heikkokin voi olla. Minun on muututtava, oikeasti.
Koska olen ollut niin itsenäinen, olen halunnut elämän ja ihmisten menevän sen mukaan, mikä minulle sopii ja mitä minä haluan. Eihän se oikeasti ole kyllä niin mennyt, elämä on tarjoillut aika paljon muuta, kuin käsikirjoituksessani olen suunnitellut. Toisaalta tiedän, että olen sen jollain tasolla itse aikaansaattanut.
Joten viime keväänä tajusin myös sen, että toista ei voi eikä kuulu muuttaa. Jos joku muuttuu, se olet sinä itse, sinun ajatuksesi, sinun tekosi, sinun suhtautuminen asioihin ja ihmisiin. Se toinen muuttuu, jos hän itse sitä haluaa. Mutta sillä, miten suhtaudut asioihin ja miten näet ne, on taas iso merkitys toisen käytökseen. Aika iso oivallus ja samalla muutos minuuteen. Se ei luonnollisesti tarkoita sitä, että haluan muuttua jotta minua rakastetaan. Haluan muuttua, jotta voin rakastaa itseäni, jotta olen parempi minä. Ja jos joku toinen rakastaa minua siinä samalla, aina parempi.
Muutos on osa elämää. Kaikkihan me toivomme, että se olisi aina muutos parempaan. Toisinaan täytyy silti ottaa hieman takapakkia, jotta pääsee taas aimo harppauksen eteenpäin. Mutta mitä nopeammin tiedostat sen, että muuta sitä omaa napaasi, älä sen toisen, sitä helpommalla pääseet. Jos se toinen ei kelpaa sellaisenaan, ei hän koskaan tule kelpaamaankaan, vaikka heittäisi käskystäsi kärrynpyöriä.
Minä valitsin rakkauden, valitsin parisuhteen, valitsin minulle parhaan kumppanin. Valitsin muutoksen. Valitsin päästää toisen ihmisen ensimmäistä kertaa oikeasti elämääni, lähelleni, viereeni. Valitsin lempeyden, tilan antamisen, toisen hyväksymisen juuri sellaisena kuin hän on. Valitsin olla onnellinen, vihdoin.
Toisaalta se nälkä on kasvanut syödessä. Haluaisi sitä muutosta myös moneen muuhun asiaan. Heti kaikki mulle tänne nyt -luonteella pitäisi olla jo valmis, täydellinen, mutta eihän se niin mene. Tunteista yksi suurimmista ja voimakkaimmista, pelko, astuu helposti kuvaan. Sitä jää tuttuun ja turvalliseen, vaikkei se oikeasti edes ole turvallista. Epävarmaa, pelottavaa, ahdistavaa. Mutta uusi on vielä pelottavampaa. Tässä siis keräilen rohkeutta hypätä kohti tuntematonta, sulkea yhden oven avatakseni ihan uuden. Hypätä kohti niitä omia unelmia.
P.S. Bongaillaan Ukko-kullan kanssa toisiaan biisejä toisillemme, ajatuksia, jotka kolahtavat. Viimeaikaisia minulta hänelle on ollut kahden Lauran uuden sinkut, "Olet mulle se" ja "Miks ei". Jälkimmäisen kohdalla hän onneksi tajusi nauraa.
Kommentit
Lähetä kommentti