Koska meillä on (vielä valitettavasti) tallimatka, keskustelemme neiti Teinin kanssa monesti siinä vähän syvällisemmin päivän polttavista asioista, iloista ja murheista. Viime viikolla hän sitten otti puheeksi sen, miten rumasti vanhemmat puhuvat lapsilleen. Kyseessä oli luokkakaveri, ystävä, jonka äiti kuulema aina haukkuu tyttöä, tyttö ei tee äidin mielestä mitään oikein.
Ensimmäinen reaktioni oli, että onko tämä edes totta, eikö meidän sukupolvi ole opinut mitään vanhemmiksi tullessaan? Ei ilmeisesti. Ainakaan osa meistä. Kuunneltuani sitä aikani yritin kysyä, että voisiko tämä tyttö asettua äitiään vastaan? Uskaltaisiko hän sanoa äidilleen, että näin ei enää puhuta minulle? En ole sitä ansainnut, eikä minun tarvitse sitä kuunnella. Mutta ei kuulema uskalla. Ja ymmärrän sen toki itsekin, tuossa tapauksessa äidin käytös todennäköisesti pahenisi.
Hyvin ajankohtaisesti (salakuunteleekohan Facebook meidän keskusteluja) seuraavana päivänä feediini tuli Ylen tekemä video aiheesta. Järkyttävää kuunneltavaa ja luettavaa. Mutta valitettavasti niin totta. Kyllähän minäkuvaa on luotu jo lapsuudesta lähtien, mutta teini-ikäiset ovat oikeasti hyvin haavoittuvassa tilassa. Mietitään syntyjä syviä, mikä musta tulee isona? Kelpaanko mä tällaisena? Miksei mulla ole poikaystävää, onko mussa jotain vikaa? Lista on loputon. Siihen soppaan jos heittää edes yhden aikuisen, jonka pitäisi huolehtia ja kannustaa, mutta joka päivänvastoin mollaa ja latistaa, niin mitä siitä nuoresta lopulta tulee? Kuinka monta kovaa koulua joutuu elämän varrella käymään, ihan turhaan?
En oikeasti ymmärrä, mitä se lapsi on tehnyt sellaista, että hänen ulkonäköään ja tekemisiään pitää suoranaisesti hakkua? Kaikkea ei toki tarvitse sallia ja huonosta käytöksestä on sanktiot. Mutta huono käytös on jotain aivan muuta, kuin huonot koulunumerot tai ylipaino, noin esimerkkeinä. Tietysti toinen ääripää ovat vanhemmat, jotka kannustavat ja kehuvat lastaan no matter what. Sieltä sikiää niitä mahtavia pirjopettereitä, joilla ei ole mitään sääntöjä tai rajoja ja he ovat kaikkivoipia ukko-ylijumalia. Ei luonnollisesti hyvä sekään.
Tajusin myös keskustelun seurauksena olevani onnekas, kun minulla on vain yksi lapsi. Koska aikalailla yhtä julmaa on vaikkapa sisarusparvessa yhden korostaminen ylitse muiden. Lapset ovat erilaisia, käytös ja luonne on erilaista ja vanhempien ajatukset ja valitettavast myös rakkaus on erilaista. On perheitä, joissa yksi lapsi on vaikkapa huippulahjakas urheilussa. Isän koko huomio ja kannustus kiinnittyy siihen yhteen jättäen muut lapset varjoonsa. Tai joku on hyvä koulussa, muut keskivertoja. Äiti jaksaa kehua ja kannustaa sitä yhtä, unohtaen muut tyystin. Vaikka vanhemmat kuinka koittaisivat korostaa yhdenvertaisuutta, käytännössä se on aikalailla mahdotonta. Omalla kohdallani kyse oli yhden kauneudesta. Ja ei, se yksi en ollut minä.
Joten voisitteko te hyvät vanhemmat, sukulaiset tai kuka sitten lienetkään, miettiä hetken tätä asiaa? Jos tunnet piston sydämessäsi, niin voisitko tehdä asialle jotain? Ihan nyt heti, vielä ei ole liian myöhäistä. Toivottavasti. Siinä lapsessa tai nuoressa on varmasti miljoona ihanaa ja positiivista asiaa. Huonojakin tottakai, niin kuin meissä kaikissa, mutta ei niitä tarvitse korostaa tai haukkua. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta asioiden kanssa on opittava elämää ja niitä voi kommentoida rakentavasti ja rakastavasti.
Minussakin on paljon asioita, jotka voisin tehdä toisin ja jossa on opeteltavaa. Kuten vaikka, etten kuulema kuuntele lastani. Tai siis oikeasti kuule häntä. Itse en sitä tiedosta, mielestäni kuuntelen kyllä, mutta en neiti Teinin mielestä. Tässä kohtaa sain kuitenkin palautetta, että neiti Teini on onnellinen, kun hänellä on tällainen äiti, joka ei koskaan pilkkaa, arvostele tai hauku. Ja tälle äidille tuli siitä tippa linssiin.
Sain myös viime viikolla tavata ensimmäistä kertaa tämän kyseisen tytön, josta keskustelu lähti liikkelle. Voiko herttaisempaa ja ihanampaa tyttöä olla!
P.S. Ensimmäisessä lauseessa "vielä valitettavasti" ei tarkoita hevosista luopumista, ainoastaan niiden kotipihaan saamista ;)
Ensimmäinen reaktioni oli, että onko tämä edes totta, eikö meidän sukupolvi ole opinut mitään vanhemmiksi tullessaan? Ei ilmeisesti. Ainakaan osa meistä. Kuunneltuani sitä aikani yritin kysyä, että voisiko tämä tyttö asettua äitiään vastaan? Uskaltaisiko hän sanoa äidilleen, että näin ei enää puhuta minulle? En ole sitä ansainnut, eikä minun tarvitse sitä kuunnella. Mutta ei kuulema uskalla. Ja ymmärrän sen toki itsekin, tuossa tapauksessa äidin käytös todennäköisesti pahenisi.
Hyvin ajankohtaisesti (salakuunteleekohan Facebook meidän keskusteluja) seuraavana päivänä feediini tuli Ylen tekemä video aiheesta. Järkyttävää kuunneltavaa ja luettavaa. Mutta valitettavasti niin totta. Kyllähän minäkuvaa on luotu jo lapsuudesta lähtien, mutta teini-ikäiset ovat oikeasti hyvin haavoittuvassa tilassa. Mietitään syntyjä syviä, mikä musta tulee isona? Kelpaanko mä tällaisena? Miksei mulla ole poikaystävää, onko mussa jotain vikaa? Lista on loputon. Siihen soppaan jos heittää edes yhden aikuisen, jonka pitäisi huolehtia ja kannustaa, mutta joka päivänvastoin mollaa ja latistaa, niin mitä siitä nuoresta lopulta tulee? Kuinka monta kovaa koulua joutuu elämän varrella käymään, ihan turhaan?
En oikeasti ymmärrä, mitä se lapsi on tehnyt sellaista, että hänen ulkonäköään ja tekemisiään pitää suoranaisesti hakkua? Kaikkea ei toki tarvitse sallia ja huonosta käytöksestä on sanktiot. Mutta huono käytös on jotain aivan muuta, kuin huonot koulunumerot tai ylipaino, noin esimerkkeinä. Tietysti toinen ääripää ovat vanhemmat, jotka kannustavat ja kehuvat lastaan no matter what. Sieltä sikiää niitä mahtavia pirjopettereitä, joilla ei ole mitään sääntöjä tai rajoja ja he ovat kaikkivoipia ukko-ylijumalia. Ei luonnollisesti hyvä sekään.
Tajusin myös keskustelun seurauksena olevani onnekas, kun minulla on vain yksi lapsi. Koska aikalailla yhtä julmaa on vaikkapa sisarusparvessa yhden korostaminen ylitse muiden. Lapset ovat erilaisia, käytös ja luonne on erilaista ja vanhempien ajatukset ja valitettavast myös rakkaus on erilaista. On perheitä, joissa yksi lapsi on vaikkapa huippulahjakas urheilussa. Isän koko huomio ja kannustus kiinnittyy siihen yhteen jättäen muut lapset varjoonsa. Tai joku on hyvä koulussa, muut keskivertoja. Äiti jaksaa kehua ja kannustaa sitä yhtä, unohtaen muut tyystin. Vaikka vanhemmat kuinka koittaisivat korostaa yhdenvertaisuutta, käytännössä se on aikalailla mahdotonta. Omalla kohdallani kyse oli yhden kauneudesta. Ja ei, se yksi en ollut minä.
Joten voisitteko te hyvät vanhemmat, sukulaiset tai kuka sitten lienetkään, miettiä hetken tätä asiaa? Jos tunnet piston sydämessäsi, niin voisitko tehdä asialle jotain? Ihan nyt heti, vielä ei ole liian myöhäistä. Toivottavasti. Siinä lapsessa tai nuoressa on varmasti miljoona ihanaa ja positiivista asiaa. Huonojakin tottakai, niin kuin meissä kaikissa, mutta ei niitä tarvitse korostaa tai haukkua. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta asioiden kanssa on opittava elämää ja niitä voi kommentoida rakentavasti ja rakastavasti.
Minussakin on paljon asioita, jotka voisin tehdä toisin ja jossa on opeteltavaa. Kuten vaikka, etten kuulema kuuntele lastani. Tai siis oikeasti kuule häntä. Itse en sitä tiedosta, mielestäni kuuntelen kyllä, mutta en neiti Teinin mielestä. Tässä kohtaa sain kuitenkin palautetta, että neiti Teini on onnellinen, kun hänellä on tällainen äiti, joka ei koskaan pilkkaa, arvostele tai hauku. Ja tälle äidille tuli siitä tippa linssiin.
Sain myös viime viikolla tavata ensimmäistä kertaa tämän kyseisen tytön, josta keskustelu lähti liikkelle. Voiko herttaisempaa ja ihanampaa tyttöä olla!
P.S. Ensimmäisessä lauseessa "vielä valitettavasti" ei tarkoita hevosista luopumista, ainoastaan niiden kotipihaan saamista ;)
Kommentit
Lähetä kommentti